Tuntemattoman sotilaan tytär: Pirkko Helenoro

Eräänä päivänä pujahdin kartanon konttorikamariin, jossa sijaitsi talon kirjasto. Minua oli kielletty menemästä sinne ilman asiaa, ja jos olin huoneessa, en saanut koskea kirjoihin, paitsi kun niistä oli pyyhittävä pölyt. Pyyhkiessäni pölyjä olin nähnyt kirjan ´vapautemme hinta`. Etsin sen käsiini ja kiihkeästi selailtuani löysin tuhansien pienten kuvien joukosta isäni kuvan. Katselin kuvaa liikuttuneena. Näin isän kasvot nyt ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen. Isä oli kovin vaatimattoman näköinen, mutta juuri niin kaunis kuin millaisena hänet muistin. Olin niin syventynyt kirjaan, etten muistanut tarkkailla äiti-tädin liikkeitä. Ja yllättäen hän seisoikin ovella. Istuin siinä kirjahyllyn vieressä kiikkutuolissa kirja avoimena sylissäni. Äiti tunnisti kirjan ja näytti salamannopeasti tajuavan, mistä oli kysymys. Pelästyin kuin pahanteosta yllätettynä. En saanut sanaa suustani. Pystyin vain katsomaan häneen anteeksipyytäen ja rukoilevasti. Eikä äiti olisi sallinutkaan selittelyjä, hän tulkitsi pelkän puhumisenkin vastaanpanemiseksi. Äidin katse leimahti suuttumuksesta, ja vihaisesti, lähes raivoissaan hän huusi minulle äänessään halveksiva sävy: -Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet löytänyt. Näköjään olet penkonut esille isäsi kuvan. Ettes häpeä! Ei hän mikään sankarit ollut. Kommunisti hän oli, kyllä se tiedetään. Tahallaan kaatui. Pilkallisen ja kylmän torjuvana hän kääntyi ovelle ja sanoi: -Pois konttorikamarista, ei sinulla ole mitään asiaa näihin huoneisiin… tiedä se! Panin kirjan takaisin omaan koloonsa. Päässäni myllersi: Hyvä Jumala, se ei voi olla totta! Muistan kun isä lähti… minä näin hänen lähtönsä… Nyt äiti varmaan luulee, että olen tyytymätön täällä olooni. Ehkä hän ajaa minut nyt pois kartanosta, luulee että tahdon pois, luulee että haluisn loukata häntä. Enhän minä sitä,en… Hyvä Jumala auta minua..,